Varoitus: tämä teksti sisältää suoraa vuodatusta.
Olen miettinyt anteeksi antamista.
En kestä mielisairauttani, mutten myöskään osaa päästää siitä irti. Minulla ei ole mitään syytä vihata itseäni, mutta vihaan silti. Minulla täytyy siis olla jotain oppimattomia läksyjä, joista raskauttavin lienee se rakkauden anto. En kykene siihen. En kykene antamaan sitä itselleni, enkä siis pahemmin muillekkaan.
Haluaisin oppia. Oppia tuntemaan sen rakkauden tunteen. Myötätunnon ja armon. Pyyteeettömän rakkauden.
Avain tähän on anteeksi anto, mutta mistä lähteä liikkeelle. Kenelle tai mille minun pitäisi antaa anteeksi?
Ottaa niin päähän, kun en osaa elää ja nauttia tavallisista asiosta! Haluaisin antaa itselleni kunnolla turpiin. Oikein mäiskiä korville ja nyrkillä mäsäyttää nenän lyttyyn. Itkettää! Kiukuttaa. Eikä kukaan ota minua syliin. Eipä minulla ole mitään syytä itkeä. Itken, sillä en osaa rakastaa itseäni. Voi vittu mikä luuseri...
Eihän kenenkään annettu rakkaus ole saman veroista, kuin se mikä minun pitäisi kokea sisältä päin. Silti itken. Sekin lienee vain harhaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti